Erään jouhikon synty

Jouhikko, tai jouhikannel, on perinnesoitin, jota on soitettu Suomessa, Virossa, Ruotsissa ja Venäjällä. Soitin on sukua Pohjois-Eurooppalaisille lyyrille, kuten kantele. Jouhikon rosoisen alkukantainen ääni on kenties peräisin esihistorialliselta ajalta. Siinä kuuluu kaikuja ajalta ennen kuin musiikkiperinne sellaisena kuin sen nykyään tunnemme oli kehittynyt.

Vuonna 2025 sain ajatuksen, että jouhikkoa voisi olla kiinnostava oppia soittamaan. En vain tiennyt, mistä sellaisen saisi. Myöhemmin opin, että perinnesoittimen voisi ostaa soitinrakentajalta. Jouhikkoa ostaessa kannattaa kysyä tuleeko mukana käyttöohjeet, kuka jouhikon on rakentanut, onko sillä takuuta, tuleeko mukana koteloa, voiko sen tehdä soittajan mittojen mukaan, voiko rakentajan soittimia kuulla jollain levyllä ja lopuksi voi kysyä mitä soitin maksaa. Itse kuulin tarkistuslistasta vasta, kun olin jo ensimmäisen jouhikkoni rakentanut. Rakentamisen lisäksi olen saanut perehtyä siihen, kuinka jouhikon sointi syntyy, kuinka materiaalit vaikuttavat ääneen, kuinka kielet valmistetaan, kuinka jousi valmistetaan, miten soitinta huolletaan ja ennen kaikkea miten sitä soitetaan. Opin myös, että käsityönä tehdyt hyvät soittimet eivät ole kalliita.

Soittajat ovat menneinä aikoina rakentaneet itse omat soittimensa, joten se tuntui sopivan myös historianelävöittäjälle. Vaikka reitti menneisyyden maailmankuvaan ja elämänmenoon onkin enimmäkseen kadonnut ja katselemme taaksepäin aina nykyhetken värittämien linssien läpi, kenties historiasta tavoittaa jotain veistäessään käsin soittimen muotoa esiin puusta. Ehkä joku entisen ajan nurkkatanssien säestäjä on myös veistänyt soittimensa sellaisilla tiedoilla, että on nähnyt soittimen jossain, kuullut sitä soitettavan ja saanut joitain vinkkejä, että tee kutakuinkin näin.

Rakennusprojekti alkoi vaatimattomista lähtökohdista. Käytössäni oli muutama kopioitu sivu Rauno Niemisen kirjasta Soitinten tutkiminen rakentamalla – Esimerkkinä jouhikko ja kirjaston musiikkiosastolta lainatut Impilahti-mallisen jouhikanteleen piirustukset. Ainut aiemmin rakentamani soitin on viritettävä kupurumpu, ellei pajupillejä lasketa, enkä usko, että niitä nyt lasketaan. Tartuin tähän ensimmäiseen jousisoitinprojektiin kuten kuka tahansa vasta-alkaja: vakaasti siihen uskoen, että itsevarmuus korvaa puutteet tiedoissa ja taidoissa.

Jouhikkoa veistämään

Seuraavissa kappaleissa kuvailen hiukan soittimen rakennusprosessia. Tekstissä on jonkin verran teknisiä yksityiskohtia. Soittimen rakentaminen on tekninen suoritus, vasta soittamisessa päästään luovuuteen ja taiteelliseen ilmaisuun (ehkä joskus).

Aloitin jouhikon rakentamisen materiaalin valinnalla. Koska varastossa oli runsaasti hyvää koivua, ajattelin että miksipä soitinta ei voisi tehdä koivusta. Niitähän täällä on kasvanut iät ja ajat. Olin kuullut, että kanteleita on rakennettu saatavilla olleista kotimaisista puista ja ajattelin, että näin voimme toimia nytkin. Piirustuksissa oli mainittu erikseen tervaleppä soittimen kopaksi soveltuvana materiaalina, mutta minulla ei ollut sitä. Jälkeenpäin selvisi, että piirustuksissa mainitaan terveleppä erityisesti siksi, että se soveltuu soittimeksi koivua paremmin.

Näin jälkeenpäin arvelen, että koivu on tervaleppää jäykempää materiaalia. Sama määrä voimaa aiheuttaa koivussa pienemmän palautuvan muodonmuutoksen kuin tervalepässä. Jotta koivusta veistetty soitin soisi samalla tavalla, kuin tervalepästä valmistettu, sen seinämät pitäisi kenties veistää ohuemmiksi, mikä ei enää olisi välttämättä mahdollista. Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että museoiden kokoelmissa on aivan varmasti koivusta veistettyjä jouhikkoja, joiden materiaali on valittu samalla perusteella kuin itsekin sen valitsin: sopiva pala oli saatavilla. Toisen jouhikkoni veistin kuitenkin tervalepästä ja se vaikutti todella olevan parempi materiaali soinnin kannalta.

Kanneksi ensimmäiseen versioon sain melko sopivan kappaleen kuusta, joka oli myös ohjeiden mukaan hyvä valinta. Näiltä osin meni siis aivan oikein. Kuusi on mekaanisilta ominaisuuksiltaan ainakin jäykkyyden suhteen lähellä tervaleppää. Kansi on veistettävä ohueksi, että se voi resonoida kielten mukana.

Tavoittelin kaikukopan seinämissä noin 5 mm paksuutta. Käytin paksuuden mittaamiseen länkiharppia. Metalliviivain ja työntömitta olisivat mahdollisesti toimineet nekin, mutta halusin minimoida mittaajaperäiset virheet. Tässä vaiheessa prosessia en ollut vielä oppinut syytä sille, miksi seinämät veistetään sellaisiksi kuin veistetään. Ensimmäistä versiota veistäessä olin autuaan tietämätön siitä, millainen vaikutus kannen ja kopan resonoinnilla on sointiin. Näin jälkeenpäin ajateltuna asian olisi ehkä voinut ymmärtää, jos sitä olisi pysähtynyt todella ajattelemaan, mutta into rakentaa soittimeen muoto meni ohi ajatuksesta rakentaa soittimeen ääni.

Kartiokalvain olisi varmasti helpottanut viritystappien reikien muotoilussa. Sellaista minulla ei kuitenkaan ole, joten käytin useampaa erikokoista poranterää ja viimeistelin kartion muotoisen reiän veistoraudalla ja hiomapaperilla. Arvelin, että pienet piiloon jäävät epätasaisuudet eivät haittaa ja että viritystappien rei'issä lisäkitkasta saattaa olla soittimen toiminnan kannalta jopa hyötyä. Puuhan on muutenkin elävä materiaali ja nyt veistämäni reiät ovat tuskin enää muutaman vuoden päästä sen muotoisia kuin miksi ne nyt muotoiltiin.

Kuvissa ei näy yritelmäni rakentaa jouhikon kanteen modernien piirustusten mukaista bassopalkkia. Kansi jäi sen hyödyntämistä varten aivan liian paksuksi. Kansi on tässä vaiheessa noin 6 mm paksu, mikä on kutakuinkin puolet enemmän kuin nykyaikaisissa konserttikelpoisissa jouhikoissa. Pelkäsin kuitenkin, että kannesta tulisi liian ohut. Mikä osoittautui jälkeenpäin virhearvioksi, kannen kuuluisi ollakin ohut. Toisaalta myös perinteisten soittimien kannet ovat olleet paksuja, eikä niillä ole soitettu konsertteja. Soivan soittimen saa tehtyä tälläkin menetelmällä, ääni vain on hiljaisempi. Seuraavan version kannen veistin ohuemmaksi ja se kuuluu myös äänessä.

Jouhikon kielten valmistaminen

Koska jousisoitin tarvitsee kielet, tiedustelin sellaisia syksyllä -25 Kulttuuriosuuskunta Uululta, joka myy sekä jouhikkoja että jouhikon kieliä. Kuulin, että soitinrakennusmestari Rauno Nieminen oli tulossa joulukuussa -25 Tampereella opettamaan miten jouhikkoon tehdään kielet. Tartuin hetken emmittyäni tilaisuuteen ja ilmoittauduin kurssille. Kurssilla oli tarkoitus tehdä kielet valmiiseen soittimeen, se tarkoitti sillä hetkellä sitä, että soitin piti saada valmiiksi. Kurssiviikonloppuna osallistuin ensimmäisenä päivänä paikalle soitinaihion kanssa. Samalla näin myös ensimmäistä kertaa jouhikon muualla kuin kuvissa. Toisena päivänä minunkin soittimessani oli kielenpidin, jonka rakentamisen suhteen en ollut ollut aivan varma ja halusin nähdä, tai kysyä, miten se oikeastaan pitäisi tehdä.

Jouhikon kielten rakentamisesta päällimmäiset huomiot olivat, että jouhikon kielen valmistaminen on petollisen yksinkertaisen oloista, mutta siinä ei pinnan raaputtamisen jälkeen olekaan mitään kovin yksinkertaista. Kielen valmistaminen vaatii tiedon työjärjestyksestä, materiaalien käyttäytymisestä ja jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista ääntä tavoittelee. Hyvän kielen valmistaminen on vaikeaa, mutta käyttökelpoisen kielen tekeminen on hyvä lähtökohta. Tässä vaiheessa jouhikonsoittouraani korvani ei vielä erota kaikkia mahdollisia vivahteita.

Kurssiviikonlopun jälkeen jouhikossani on yksi aidoista jouhista tehty kieli ja kaksi nylonkieltä. Kurssilla opin myös millainen prosessi perinteisten suolikielten valmistaminen on, mutta sellaisia en ole omiin soittimiini vielä valmistanut.

Käytettyäni rakentamiseen puoli vuotta aikaa ja oikean soitinrakentajan rakentaman soittimen hinnan verran rahaa, minulla oli viimein käsissäni jouhikko, joka soi kuin autenttinen kansanmusiikkisoitin.

Minun oli tarkoitus nikkaroida jonkinlainen soitin, jolla voi opetella soittamaan tai ainakin luomaan jonkinlaista äänimaisemaa muiden soiton ja laulun tueksi. Uskoisin, että tässä onnistuin. Projektin aikana minulle valkeni, että on olemassa myös jouhikkoja, joita voidaan soittaa konserteissa ja levyillä, ja että tällaiset "museojouhikot" eivät ole sellaisia. Verrattuna konserttisoittimiin ääni on hento, mutta toisaalta tämä on kerrostalossa asuvalle ihmiselle käytännöllistä.

Pelkän soittimen hankkimisen sijaan minulle aukenikin aivan uudenlainen näkemys ja kokemus soittamisesta ja kansanmusiikista. Helposti asioista innostuvana ihmisenä suosittelen kaikille edes kerran elämässä oman soittopelin rakentamista. Mutta siihenkin on syy, miksi tämän tarinan alussa kerroin soittimen ostamisen tarkastuslistasta. Hyvää soitinta ei ole helppo valmistaa.

Teknisenä suorituksena jouhikon mallisen esineen valmistaminen on kiinnostava projekti. Se osoittautui myös, ainakin minulle, portiksi jouhikon äänen rakentamiseen. Samalla syntyi uudenlainen arvostus soitto- ja soitinrakennusperinnettä kohtaan. Tätä blogitekstiä kirjoittaessa on jo valmistunut toinenkin jouhikko, jota tehdessä korjasin pari virhettä, joita tein tämän ensimmäisen kanssa. Seuraavaksi on opeteltava soittamaan jouhikkoa, jotta jatkossa opin rakentamaan niitä paremmin.

Lisätietoa jouhikoista ja jouhikon rakentamisesta: www.raunonieminen.com

Perinnemusiikkia vaalii myös Kulttuuriosuuskunta Uulu: https://uulu.fi/

Tapani Kudjoi

Kirjoittaja on Birckalaisten aktiivijäsen, joka on mukana useammassa kuin yhdessä jaostossa. Hänet näkee usein tapahtumissa veistämässä jotain, tai taistelunäytöksissä viikinkimiekkailijoiden mukana.